VALAISTUMISESTA

Oletus

Huh, jo kirjoittaessani otsikon tulee hikinen olo. Ahdistaa. Tunne, että taas pitää suorittaa jotain, olla jotain muuta kuin on, pyrkiä kohti parempaa, eheämpää, viisaampaa. Mieleen nousee kuva valkoisiin pukeutuneesta, autuaallisen näköisestä, täydellisen tyynestä hahmosta, jota maailman murheet eivät enää kosketa. Ei tunnu kutsuvalta. Elämä on muutosta, pysähtyessään siitä tulee sameaa ja haisevaa kuin seisova vesi. Jos on valmis ja perillä, voi mennä arkkuun.

 

Sanaa käytetään paljon ja usein ihailevaan, hieman ylöspäin katsovaan tapaan. Miksi me ihmiset tarvitaan tällaista termiä ja ilmiötä kuin valaistuminen? Miksi siitä puhutaan, mihin sitä tarvitaan? Minun mielessäni sanaan sisältyy erillisyys ja halu olla parempi kuin toiset. Siitä tulee aika ikävä olo. Henkisyyden pitäisi kaiketi olla suvaitsevaa, laajasti ihmistä ja elämää ymmärtävää suhtautumista, johon ei kilpailu paremmuudesta kuulu.

 

Koska maailmalta kyseleminen ei johda omaan totuuteeni, suljen silmäni ja alan hengittää itseäni yhteyteen. Kysyn Häneltä, joka tietää ja kirjoitan tietoisuudenvirtaa.

 

Vain yksi on tärkeää – yhteys tosiminään ja laajentuneeseen tietoisuuteen. Yhteyttä elämään vailla illuusioiden suttuista seittiä. Se on sitä, että olet aito ja rehellinen, oma itsesi. Et teeskentele tai esitä kypsempää kuin olet. Jos yrität olla jotain muuta kuin olet, putoat varjojesi viidakkoon. Olla oma itsensä sellaisena kuin on, tässä hetkessä, sitä voisi kutsua valaistumiseksi, jos sitä sanaa haluaa käyttää.

 

Tärkeää on yhteys universaaliin rakkauteen ja tyyneyteen, joka kasvaa sisälläsi, kun hiljennyt. Riippumatta siitä, minkä kaaoksen keskellä olet ja miten kaukana olet täydellisyydestä. Se on sinussa olevaa rakkaudellista valoa, johon mahtuvat kaikki pimeydet. Se ei vaadi sinua pyrkimään mihinkään tai tulemaan miksikään. Juuri nyt, juuri tässä hetkessä, juuri näin keskeneräisenä olet yhteydessä, olet täydellinen sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitse muuttua miksikään. Yhteys ravitsee, rauhoittaa, rentouttaa. Jännitykset laukeavat. Elämä on hyvää näin. Sinä olet hyvä näin.

 

Ja kun putoat pois yhteydestä, sekin on hyvää. Elämää, joka kasvaa, supistuu, muuttuu, nousee ylös ja laskeutuu alas. On ristiriitaista. Pitää sisällään kaiken: kivun, vaillinaisuuden, täydellisyyden, epätäydellisyyden, hyvyyden ja pahuuden. Kaikki on hyvää sellaisena kuin on. Suurenmoista, monenlaista elämää koko kirjossaan.

 

Anna sen, mitä syvimmässäsi olet, ilmentyä. Tulla todeksi. Se on elämäsi taideteos, kaikkine särmineen ja rosoineen. Valaistumista? Ainakin aitoa. Elävää. Totta.

 

Anne

VILLINAISEN ARKKITYYPPI – yhteys intuitiiviseen, vaistonvaraiseen tosiminään

Oletus

Uni. Emon sylissä. Pidän Ilonaa sylissä, nuuskin sen pehmeää, hyväntuoksuista turkkia. Turkki muuttuu karheaksi, siinä on voimakas haju. Olen suden sylissä, lepään sen rintaa vasten. Herään tosi hyvään oloon ja helpotuksen tunteeseen.

 

Villinainen on naisen vaistonvaraisen olemuksen arkkityyppi, joka on luonnollinen osa terveen naisen psyykettä. Se on sielumme vartija – ilman häntä menetämme muotomme. Se kutsuu meitä elämään oman sisimpämme mukaista elämää ja ilmaisemaan itseämme täydesti ja vapaasti. Clarissa Pinkola Estès sanoo kirjassaan Naiset, jotka kulkevat susien kanssa, että villinainen on naisen perusolemus, naisen sielu. Se on yhteys intuitioon, sisäiseen voimaan, luonnollisen elämään ja alkulähteen energiaan. Toki myös miehet voivat löytää, ja monet ovat löytäneetkin, yhteyden tähän feminiiniseen alkuvoimaan.

 

Jokainen meistä saa villinaiselta hehkuvan solun, joka sisältää kaikki vaistot ja kaiken tiedon, jota tarvitsemme elämässämme. Villinainen on meissä oleva tietäjä, näkijä, innoittaja, luoja, keksijä ja kuuntelija, joka kannustaa elämään täydesti niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Se on syvällä sisimmässämme oleva psyyken mytologinen ääni, joka puhuu kuin runoilija tai oraakkeli.

 

 

Kun näemme jotain kaunista, kuulemme musiikkia, joka saa sielumme tanssimaan, kirjoitamme, maalaamme, kuuntelemme satuja, runoja, tarinoita – kaikki se, mikä saa meidät muistamaan, missä todellinen kotimme on – siellä villinainen on. Kun kuuntelemme intuitiota ja unia, kuuntelemme villin sielun ikiaikaista ohjausta. Se ohjaa meidät luottamaan sisäiseen tietoomme, kunnioittamaan sitä ja kulkemaan sen ohjauksessa rohkeasti, itseämme arvostaen silloinkin, kun maailman silmissä olemme outoja. Clarissa Pinkola Estès toteaa, ettei kiltti tyttö voi olla susinainen, joksi voi tulla vain, kun uskaltaa olla outo ja heittää harteiltaan sovinnaisuuden kinkkanan puvun.

 

 

Villinainen kukoistaa syvyydessämme ja ilmoittaa itsestään kehonviestien, unien ja intuition avulla. Sillä ei ole yhtä hahmoa tai nimeä, koska se on niin laaja. Se voi olla Susinainen eli La Loba, Luunainen, Hämähäkkinainen, Hekate, Hän joka tietää eli La Que Sabe, joitakin mainitakseni. Minussa hän elää erityisesti La Loban ja La Que Saben hahmoissa. Jo pikkutyttönä tunsin syvää yhteyttä susiin ja koiriin ja kuvittelin isona eläväni susilaumassa.

 

La Que Sabe on meissä se, joka tietää meistä kaiken. Kun olen eksyksissä, hämmentynyt, epätietoinen, kysyn häneltä neuvoa kirjoittamalla. Tarina kertoo, että La Que Sabe tietää naisista kaiken, koska hän loi naiset jumalallisen jalkansa kantapään rypystä. Tästä syystä naiset ovat viisaita – ovathan he peräisin jalkapohjan ihosta, joka tuntee kaiken. Kun olemme yhteydessä häneen, joka tietää, toimimme syvimmän luontomme mukaisesti ja olemme yhteydessä kollektiiviseen tietoon ja laajempaan tietoisuuteen.

 

Clarissa P-E, joka on tutkinut paljon susia, vertaa tervettä sutta terveeseen naiseen. Molemmilla on voimakkaat vaistot, leikkisä olemus, korostunut kyky omistautua, tiedonhalu, sitkeys, voima, valtava rohkeus, uskollisuus. Jos siihen menettää yhteyden, on puolikuollut, puoliksi tuhoutunut. Masennusta, uupumusta ja elämänhaluttomuutta on hyvä tutkia tästä näkökulmasta, jolloin voi oivaltaa oireiden olevankin tienviittoja tosiminään. Jos olet väsynyt, eloton tai elämänhaluton, etsi käsiisi 2 miljoonaa vuotta vanha nainen, La Loba, hän laulaa luomishymnin luillesi ja saa veresi virtaamaan ja sielusi laulamaan.

 

Villinaisen seurassa luovuus puhkeaa kukkaan. Se asuu alisessa, raossa maailmojen välissä, paikassa, jossa ilmestykset, ihmeet, mielikuvat, inspiraatio ja kaikki parantuminen ilmenee. Sinne pääsee unien ja syvällisen luovan toiminnan avulla. Kun me kirjoitamme, maalaamme, tanssimme, rummutamme aidosti, syvyydestämme käsin ilman suorittamisen ja johonkin pyrkimisen taakkaa, olemme yhteydessä tähän alkuvoimaamme. Clarissan sanoin, se on sanoin kuvaamaton voima, hehku, joka on tarkoitettu saamaan meidät lopettamaan hännässämme olevan sonnan tutkimisen ja lentämään välillä tähtien kanssa.

Anne

 

Minulle on alkanut kasvaa turkki

oranssia karvaa ja mustia viiruja.

Olen tanssinut

oranssissa sylissä,

tuntenut vahvat tassut ympärilläni

rauhoittavina ja voimaa antavina.

Suojana urbaanin viidakon vaaroilta.

 

Nyt minulle on alkanut kasvaa sellainen turkki.

 

Turkki täynnä alkukantaista saalistajan voimaa,

vaanijan vainua

luonnollista ja aikaansaavaa aggressiota.

Tiikeri on kuin tuulen henki,

lohikäärmeen tulta syöksevä suu,

vieraiden maiden kuningatar.

Kissojen kissa.

 

Hetken minulla oli,

hetken minä olin

tiikeri.

 

Spiraalin kierteet raapivat kylkiäni kun kierto jatkuu.

Turkkini muuttuu,

korvien päihin kasvaa tupsut

kylkiin painuu mustat merkit.

Vaellan ääneti kotimetsien suureen hiljaisuuteen

läpi ajan ja paikan ja päivätiedon,

piilotettuihin totuuksiin pelkojen takana.

 

Juuri nyt villinaiseni puku on ilves.

Jokaisessa pilkussa salaisuus,

korvatupsuissa herkkä intuitio,

salaperäisessä hymyssä ikiaikainen tieto.

Kirkas katse tuntee pimeän kulkijat.

toiminta kuuntelee vaistoja.

 

Nahan alla värinä

– pysähdyn tähän hetkeksi.

 

 

Kirsi

TUNTEIDEN JÄLKEEN TYYNI HILJAISUUS

Oletus

Uni. Meren rauha lepää minussa.

Menen kysymään neuvoa vanhalta tutulta. Ihmettelen samalla, miksi kysyn häneltä, joka on samassa asiassa sössinyt elämänsä kunnolla. Levoton olo ja yhtäkkiä en muista, mitä minun piti kysyä. Yritän selitellä jotain, hän katsoo minua kummastuneena. Käännyn ja jatkan matkaa.

Kellun tyynessä meressä, olen minä ja olen meri, olemme yhtä. Meren rauha lepää minussa. Kaikki on pehmeää ja samalla kirkasta. Herään jumalallisen seesteiseen oloon.

Herätessä minulla ei ole epäilystäkään, keneltä kysyä neuvoa.

 

Kun ajatukset rauhoittuvat ja tunteet tasaantuvat, löydämme yhteyden syvyyteemme. Mielen hiljentyessä sisin viisaus puhuu meille ja olemme yhteydessä laajempaan ja syvempään itseemme, tosiminäämme. Laajempi tietoisuus on ymmärrystä tietoista mieltä äärettömän paljon suuremmasta sisäisestä ulottuvuudesta, jossa on aina rauha, tyyni hiljaisuus ja yhteys sekä omaan että kollektiiviseen tietoon.

 

Ajattelu on hyvä renki, mutta huono isäntä. Omilla hallitsemattomilla negatiivisilla ajatuksillamme aiheutamme itse itsellemme paljon ahdistusta ja ankeutta. Ikävät ajatukset synnyttävät ikäviä tunteita, jolloin yhteys sisimpään katkeaa. Emme kuule sisäistä viisauttamme, emme löydä yhteyttä tyyneen keskukseemme, toistelemme vain samoja vanhoja kurjia ajatuksia, jotka herättävät raskaita, ahdistavia tunteita. Kuka sinussa ohjaa elämääsi: sisäinen viisautesi vai päässäsi poukkoileva mielen ääni?

 

Sisin viisaus, tosiminä puhuu, kun hiljennämme mielen ja rauhoitamme tunnekaaoksen. Tosiminä on aina valmiina tarttumaan ohjaksiin. Mielen syrjään siirtäminen on tie viisauteen ja mielenrauhaan.

 

Tunteet ovat tärkeitä, niitä ei tarvitse pelätä eikä torjua. Voimme opetella olemaan läsnä sille tunteelle, joka juuri nyt on. Kun antautuu tunteelle, se usein nousee ja laskee kuin aalto. Tunteiden hyväksyminen ja aidosti kokeminen tuo rauhan. Ja se on ihan jotain muuta kuin oman tunnelaskiämpärin kaataminen läheisten päälle. Mutta se ei ole aina helppoa. Toisaalta, tarvitseeko kaiken olla helppoa? Varsinkin viha, kiukku, pettymys haluavat päästä ulos. Ne saattavat riehua sisällämme pyörremyrskyn tavoin vieden kaiken huomion ja myös voimat. Henkisesti helppo keino on kipata oma pahaolo jonkun toisen niskaan. Valittaa, syyttää, painostaa, manipuloida. Se vain ei ole kypsää eikä ympäristöystävällistä. Eikä tuo edes itselle rauhaa. Parhaimmillaan ehkä hetken helpotuksen, kunnes myrsky nousee jälleen.

 

Tunteiden hyväksyminen ja ilmaiseminen kypsästi on jotain muuta. Se on sitä, että on aidosti läsnä sille tunteelle, mitä juuri nyt tuntee. Ei selittele, ei syytä tai syyllistä, vain tuntee sen. Kuuntelee sitä, hyväksyy sen, kokee sen – ja antaa mennä ohi. Tunteet liikkuvat ja muuttuvat, ne ovat kuin virtaava vesi, jos emme ajatuksillamme takerru niihin ja jähmetä niitä haiseviksi lammikoiksi.

 

Olo helpottuu heti, kun ei enää samaistu täysin tunteisiinsa, vaan tiedostaa, että itse on jotain paljon syvempää kuin ajatukset ja tunteet. Kuvittele, että sinussa on kaksi. Se, joka tuntee juuri nyt vaikkapa syvää raivoa ja se, joka tyynesti ja rauhallisesti katsoo ja kuuntelee. Kaksoistietoisuus on tilan antamista sille itsessä, joka tietää. Se on syvyytesi ääni, sisälläsi oleva rauha ja levollisuus. Se seuraa ymmärtäväisenä ja tyynenä tunteiden vallassa kipuilevaa minääsi.

 

Minulle sisin viisaus ja tosiminä puhuu La Loban, susiäidin äänellä. Se on yksi villinaisen arkkityypin hahmoista. La Loba minussa on nähnyt kaiken, ymmärtää kaiken, armahtaa kaiken. Kun rauhoitan mieleni ja saan yhteyden La Loban viisauteen, koen lohduttavaa ymmärrystä. Se katsoo lempeästi, mutta vaativasti ja kutsuu minua syvemmälle, näkemään, mitä vihan ja pettymyksen takana on. Usein siellä lymyää pelko. Senkin se ymmärtää, mutta kutsuu vielä syvemmälle, sinne, missä ei ole enää pelkoa.

 

Kirjoittamalla ja tanssimalla kesytän mieltäni hallitsevat tunteet ja löydän yhteyden sisäiseen viisauteeni. Kirjoitan ensin tunteeni juuri niin kuin tunnen, sensuroimatta, ajattelematta, selittelemättä. Sen jälkeen hiljennyn ja kysyn siltä minussa, joka ymmärtää syvemmin. Ymmärtäminen tekee omat tunteet ja ajatukset merkityksellisiksi. Kierros kierrokselta pyrin kulkemaan tunteen takana olevaan seuraavaan tunteeseen. Kiukun takaa löytyy usein pettymys ja syvimpänä lymyää miltei aina jokin pelko. Rehellinen kirjoittaminen kuljettaa tunteiden läpi kerros kerrokselta, kunnes löytyy rauha. Aina se ei onnistu. Mutta kysehän ei olekaan täydellisestä suorituksesta, vaan harjoittamisesta ja sisäisestä kasvusta, joka edellyttää armollisuutta.

 

Tanssiminen ja liikkuminen auttavat purkamaan kehoon kasaantuneet tunteet. Joskus tanssini on raivokasta riehumista, joskus meditatiivista, sisäisesti vahvaa, mutta ulkoisesti pientä liikettä. Senkin jälkeen kirjoitan, se kiinnittää oivallukset ja vie prosessia eteenpäin.

 

Kun ymmärtää syvästi ja laajasti, löytää rauhan. Armon ja sovinnon. Rakkauden, jossa ei ole pelkoa, ei häpeää, ei syyllisyyttä. Syvin minussa ja sinussa, näin uskon, on osa maailmakaikkeuden alkuvoimaa, universaalia rakkautta.

 

Anne

 

“Olen suurempi, parempi kuin luulin,

en tiennyt, että minussa on näin paljon hyvää. “

  • Walt Whitman

 

 

 

Häpeän ytimessä on Maagikon voima

Oletus

 

Unessani olen tallissa, avaan pimeän rehuhuoneen oven ja tömistelen jalkojani, jotta hiiret häipyisivät. Sieltä pujahtaa jokin ulos. Tiedän, että se on rotta, vaikka onkin valkoinen. Kuljen sen perässä tallin käytävää.

Makaan sängyssä tallin oviaukossa, vieressäni seisoo nainen, juttelemme. “Tömistele jalkojasi, jos rotta tulee.“ Nainen on kauhuissaan. Tiedän, että hän pelkää ja inhoaa rottia eikä pysty auttamaan minua. Tunnen, että rotta lähestyy, se hyppää sänkyyn ja asettuu makaamaan kaulalleni. Toisaalta haluaisin hätistää sen pois, toisaalta se tuntuu pehmeältä ja lämpimältä, aivan Ilonalta.

Rotta taitaa olla ainoa eläin, jota olen unissani pelännyt. Se on lapsuudesta asti symboloinut pelkoa ja häpeää. Unityöskentelyn myötä rotta on muuttunut uhkaavasta ja inhottavasta hahmosta pehmeäksi marsumaiseksi olennoksi. Siksi ihmettelinkin ensin, kun se jälleen ilmestyi uneeni näin ristiriitaisia tunteita herättävänä. Oivalsin, että jälleen on matkalle lähdön aika, on ymmärrettävä itseä syvemmin ja kohdattava se häpeä, mikä vielä lymyää varjoissa.

Ihanaa oli päästä kohtaamaan unirotta toisen ohjauksessa. Aloitamme uniohjaajayhdistyksen hallituksen kokoukset omalla unisessiolla, jonka tällä kertaa ohjasi Satu Heinonen. Hän ohjasi aluksi mielikuvamatkan, jossa laskeuduimme jäävuoren huipulta valtameren pohjaan kohtaamaan unieläimemme. Ensin luokseni tuli susi, joka katsoi minua tiukan rakastavasti. Sitten siihen ilmestyi nelijalkainen tyttäreni Ilona ja uneni rotta. Susi vinkkasi silmäänsä, hymyili vinosti ja poistui paikalta. Nousin pinnalle Ilona ja rotta rintaani vasten painautuneina.

Mielikuvamatkan jälkeen saimme valita lattialta kotkan sulan ja ottaa sen mukaan tuomaan liiketyöskentelyyn kotkaperspektiivin. Tanssin elämän saatossa rähjääntyneen sulkani kanssa. Sulka oli sekä kotka että rotta ja välillä sylissäni oli, myös ihan konkreettisesti, Ilonakin. Unitanssi oli voimallinen ja avaava. Kokemusta on vaikea pukea sanoiksi, mutta se jätti pysyvän jäljen sieluuni. Häpeä ja pelko sulautuivat voimaksi.

Kirjoitimme vielä kokemuksesta, minulla se kiteytyi lauseeksi: Häpeän ytimessä on Maagikon voima. Maagikon arkkityyppi edustaa minulle yhteyttä henkiseen voimaan, laajempaan tietoisuuteen ja syvimpään itsessä.

Maagikoilla ja shamaaneilla on usein vaikea fyysinen vamma tai sairaus tai kipeä trauma, joka ikään kuin pakottaa syvään itsetutkiskeluun ja oman voiman etsimiseen. “Vamma“ täytyy tunnistaa ja hyväksyä, jotta ei katkeroidu ja jää itseinhon valtaan. Häpeä sitoo energiaa, haalistaa elämän värit ja estää ilmaisemasta itseä sellaisena kuin se on. Häpeää ei pääse karkuun torjumalla ja kieltämällä. Ainoa mahdollisuus on sen  rehellinen katsominen ja hyväksyminen. Anteeksianto itselle ja niille, jotka häpeää ovat aiheuttaneet. Entäpä jos häpeän katkeran kalkin juotuaan löytää ihmeitä tekevä Graalin maljan, jonka pohjalta heijastuu syvin itse?

Anne

Narrin kutsu

Oletus

Narrin kutsu

Näin lyhyen, mutta merkityksellisen tuntuisen unen, jossa joku, ehkä minä itse, heittää valkoisen karvanopan näyttämään tietä. Kuulen vaativan äänen, joka käskee astumaan uuteen aikaan. Heti herätessä tiedän, että tämä uni on tärkeä.

Meditoin ja kirjoitin unesta tietoisuudenvirtaa. Hän joka tietää minussa kehotti seuraamaan noppaa, elämään hetkessä. “Anna “sattumalle “ eli elämälle mahdollisuus, kuuntele intuitiota, ota riskejä. Älä suunnittele niin paljon, ole spontaani ja rohkea. Elämässäsi on tällä hetkellä liikaa järjen äänen kuuntelua, se vie sinut harhaan. Muista elämän sietämätön keveys sekä luova, vallaton hulluus.“

Uni kutsui minua vahvistamaan itselleni kovin tärkeää Narrin arkkityyppiä, johon suhde on viime aikoina haurastunut. Narri edustaa elämäniloa, leikkisyyttä ja rohkeutta ajatella ja elää persoonallisesti. Narri oli keskiajalla kuninkaan merkittävä neuvonantaja, jolla oli oikeus sanoa asioita, joista joku toinen olisi hirtetty. Sen päätehtävä ei ole olla vain hauska, vaan olla läsnä, hyväksyä elämä ja antaa ihmisten olla sitä, mitä ovat. Vahva yhteys Narriin tuo huolettomuuden ja lopettaa tiukkapipoisen yrityksen muuttaa maailmaa ja toisia ihmisiä. Narri osaa nauttia elämästä ja näkee elämään sisältyvän komiikan lempeällä tavalla. Yhteys Narriin säästää ikävystymiseltä ja tylsyydeltä.

Narri on meissä oleva vitaalisuus ja elävyys, aistillisuus, kyky leikkiä ja nauttia. Se on myös moraaliton, anarkistinen, epäkunnioittavan energinen puoli, joka venyttää rajoja ja kategorioita. Narri viihtyy kaikenlaisten ihmisten seurassa ja muut viihtyvät Narrin seurassa, koska hänen läheisyydessään on helppo hengittää ja saa olla oma itsensä.
Kirjoittaessani unesta oivalsin, miten heikossa hapessa Narri minussa on viime aikoina ollut. Mihin on kadonnut leikkisyys, hölmöt, hauskat spontaanit teot, heittäytyminen hetken vietäväksi? Koska olen viimeksi leikkinyt turistia, hypännyt bussiin ja ajanut jäätelölle Porvooseen, viettänyt päivän siellä, minne autoni on minut vienyt? Milloin olen hullutellut vailla järjen hiventä, löytänyt epäsovinnaisia ratkaisuja ongelmiin?

Siunattu uni, joka muistutti tästä oman itseni tärkeän puolen laiminlyömisestä! Uni tuntee meidät ja näkee sen, minkä päivätietoisuus sivuuttaa. Minulla ei ole varaa sivuuttaa uniani, onko sinulla?

Anne

Ehkä keskeneräisyys on paras neuvonantaja.

Oletus

 

Saimme viestin kollegaltamme. Hän oli lukenut kirjamme ja inspiroitunut tietoisuuskirjoittamaan. Olemme kiitollisia kokemuksen jakamisesta ja siitä, että saimme luvan jakaa tämän hienon tekstin, joka kumpusi syvältä hänen hiljaisuudestaan:

 

”Entä jos sittenkin olen pelkkä ajelehtija ajatusteni valtameressä,
Öinen purjehtija vailla tähtikompassia,
Merkityksetön pohjavirtaus valtameren uumenissa.

Entä jos olenkin tyhjyyteen hajonnut rukous,
Kirous jota ei saanut langettaa,
Tai uni josta näkijä ei saa kiinni kuin ohuen aavistuksen.

Kantaako unennäkijän aavistus?

Voiko aavistus kasvaa tiedoksi?

Voiko se mikä kerran oli ylevä päämäärä olla ansa, este, hidaste?
Väärä neuvonantaja?

Olen väsynyt kysymään.
Olenko ikuinen kysymys?
Etsijä.
Yksinäinen hengitys yössä.

Hengitän hiljaa näiden sanojeni sisällä ja välissä.

Ehkä kaikki tärkeä on nyt näissä yksinäisissä kysymyksissä,
Näissä tunteissa jotka virtaavat sisälläni.
Tässä keskeneräisyydessä.

Ehkä tämä keskeneräisyys on juuri nyt paras neuvonantajani.

Hymyilen.
Hymyilemme.

Minä ja keskeneräisyys tässä sateisessa kynttilänvalon pehmentämässä aamussa.”

-Kirsi Eskelinen

Kohtaamisia

Oletus

Suomen Uniohjaajat ry piti viikko sitten Omaunipäivän, jossa me uniohjaajat ja muut unista kiinnostuneet kohtasimme ihmisyyden yhteisen aineksen, ikiluovien ja -viisaiden unien äärellä. Pohdimme, mitä unet meille itse kullekin merkitsevät, ja kohtasimme toisemme näiden merkitysten kautta. Jaoimme kokemusta ääneti. Hiljaisuudessa toteutettu, vaikuttava Kohtaamisia-harjoitus kiteytyi itselleni runoksi:

 

Mitä kuulin?

 

Kuulin syvyyttä,

elämän tuoksua, makuja ja värejä,

rakkautta ja kipua kuulin.

Kuulin kaikkea sitä, mitä elämä on.

 

Näiden ihmisten iho on ohut

ja heti sen takana

elämän mysteeri,

vesi ja veri

pauhaavina, suvantoina,

merinä joihin maailmankaikkeuden

joet laskevat.

 

Arki ja ikuisuus

läsnä yhtä aikaa

yhtenä kuvana ja

iäti jatkuvana tarinana.

Elämän elokuvateatterin pysähtymätön raina.

 

Ilman unien viisautta,

ilman syvyyden kosketusta

olen vain maailman kiireen

tahtiin kumiseva rumpu,

juokseva kuori,

pimenevä taivas ilman tähtiä.

 

Kun aamulla muistan uneni,

tiedän että olen elossa

ja että minulla vielä on

tarkoitus tässä maailmassa.

Hiljentyä edes tämän unen verran,

ja sen houkuttelemana vielä

piirun lisää

itseni ja elämän äärelle.

Että elämästäni tulisi totta.

Että minä olisin totta.

Että uskaltaisin.

Että olisin.

Totta.

 

-Kirsi