Heikkouden ylistys

Unessa hevoseni jalat pettävät. Yritämme kaikin voimin saada sitä jaloilleen, mutta herään tietoon, ettei se enää nouse. Kirjoittaessani unesta oivallan, että se, mikä minussa ei suostu enää nousemaan, on vääränlainen vahvuus. Syntymästäni kerrotaan tarinaa, jonka mukaan kätilö sanoi, että tämän voisi jo nostaa suoraan pihalle, on niin vahva ja valmis tyttö. Olen ollut reipas tyttö, joka jaksaa kantaa maailman murheet harteillaan. Kesti kauan ennen kuin oivalsin, ettei ihmistä voi pelastaa itseltään. Sen voi tehdä vain ihminen itse. Se minussa, joka tietää, sanoo unen kautta: Nyt riittää! Tämä voima ei enää nouse jaloilleen.

Vääränlainen vahvuus piilottaa alleen herkkyyden, hiljaisuuden, haavoittuneisuuden. Mikä niissä on vaarallista, kiellettyä? Jäljet johtivat pelkoon, etten kelpaa, jos en aina ole se, joka auttaa, on myötätuntoinen, vahva, löytää ratkaisut. Kirjoittaessani tunsin, mikä voima kätkeytyy rohkeuteen olla heikko. Miten helpottavaa ajatella ja sanoa, että en minä tiedä, en minä osaa, en minä aina jaksa. Joskus olen ymmälläni, avuton, väsynyt ja haluan vain vetäytyä luolani yksinäisyyteen nuolemaan haavani.

Miksi ylipäätänsä pitäisi olla tietynlainen? Positiivinen, sosiaalinen, henkinen? Hyviä asioita sinänsä, mutta jos ne tarkoittavat inhimillisyyden ja aidon ihmisyyden kieltämistä, tulee niistä todellisen hyvyyden irvikuvia – ihminen, joka kieltää varjonsa. Entä jos riittäisikin se, että vain on se, mikä milloinkin aidosti on? Keskeneräinen ihminen kaltaistensa joukossa. Välillä heikko, välillä vahva

– Anne

Advertisement

Hätävalheen roiskeita

 

Seuraava runo on syntynyt unimatrixin jälkeen. Istuin osana ryhmää. Kuulin monta unta ja monta näkökulmaa niihin. Kukin meistä eläytyi uniin, niin toisten kuin omiinsa. Unet alkoivat elää mielessäni, sitten muuttua: niiden rajat liukenivat, niistä tuli yhteisiä ja ne alkoivat kasvaa kiinni toisiinsa. Niistä alkoi kutoutua yhteinen tarina. Jokaisen mielessä omanlainen.

 

Olen kuin täyteen itsensä ahminut käärme.

Aina suu ammollaan,

ottamassa vastaan

uutta,

minulle tarjottua,

minulta vaativaa.

Mahdollisuuksiksi pukeutuneet maailman odotukset,

väsymättä ponnahtelemassa esiin ja

tarttumassa minua tukasta, hihasta, takinliepeestä.

 

Hiljaisuuden kutsu

silmänräpäyksessä hukkunut

suonsilmän hetteeseen,

pohjattomaan lampeen.

 

Kuka siellä on vastaanottamassa,

jos annan vaunujen syöksyä

tummaan veteen?

Jos en nyt kysy, kuule,

kuuntele,

koittaako joskus parempi aika

-aika jolloin

valepukuiset vampyyrit

olisivat hiljenneet ja

rohkeuteni pukeutunut

voimalaitoksen generaattoriksi.

Koittaako?

 

Älä valehtele itsellesi.

Valkoisen paitasi rinnuksilla

ei toivoisi näkevänsä

hätävalheen roiskeita.

 

-Kirsi

 

Kirjoita totuutesi! on syntynyt

Monen vuoden kypsyttelyn ja intensiivisen yhteisen kirjoittamisen tuloksena kirja on nyt totta.

Se mikä aluksi oli vain oma yksityinen kokemuksemme, kasvoi tietoisuuskirjoittamisen menetelmäksi ja sai siivet selkäänsä.

Olemme löytäneet tien kotiin. Kirjoitamme. Kirjoittaminen on vienyt meidät kohtaamaan sisäisen totuutemme, eikä enää salli meidän piileskellä itseltämme. Tietoisuuskirjoittaminen on saatellut meidät vahvasti takaisin runojen ja tarinoiden äärelle. Sen lisäksi, että se on vahvistanut ja syventänyt itsetuntemusta, se on myös avannut ja vahvistanut luovaa virtausta.

Jos tunnet tarvetta kuunnella tosiminääsi kirjoittamalla ja ilmaista itseäsi ilman punakynän pelkoa, liity tietoisuuskirjoittajien laumaan!