Seuraava runo on syntynyt unimatrixin jälkeen. Istuin osana ryhmää. Kuulin monta unta ja monta näkökulmaa niihin. Kukin meistä eläytyi uniin, niin toisten kuin omiinsa. Unet alkoivat elää mielessäni, sitten muuttua: niiden rajat liukenivat, niistä tuli yhteisiä ja ne alkoivat kasvaa kiinni toisiinsa. Niistä alkoi kutoutua yhteinen tarina. Jokaisen mielessä omanlainen.
Olen kuin täyteen itsensä ahminut käärme.
Aina suu ammollaan,
ottamassa vastaan
uutta,
minulle tarjottua,
minulta vaativaa.
Mahdollisuuksiksi pukeutuneet maailman odotukset,
väsymättä ponnahtelemassa esiin ja
tarttumassa minua tukasta, hihasta, takinliepeestä.
Hiljaisuuden kutsu
silmänräpäyksessä hukkunut
suonsilmän hetteeseen,
pohjattomaan lampeen.
Kuka siellä on vastaanottamassa,
jos annan vaunujen syöksyä
tummaan veteen?
Jos en nyt kysy, kuule,
kuuntele,
koittaako joskus parempi aika
-aika jolloin
valepukuiset vampyyrit
olisivat hiljenneet ja
rohkeuteni pukeutunut
voimalaitoksen generaattoriksi.
Koittaako?
Älä valehtele itsellesi.
Valkoisen paitasi rinnuksilla
ei toivoisi näkevänsä
hätävalheen roiskeita.
-Kirsi
Dream & Soul Art® 