VILLINAISEN ARKKITYYPPI – yhteys intuitiiviseen, vaistonvaraiseen tosiminään

Uni. Emon sylissä. Pidän Ilonaa sylissä, nuuskin sen pehmeää, hyväntuoksuista turkkia. Turkki muuttuu karheaksi, siinä on voimakas haju. Olen suden sylissä, lepään sen rintaa vasten. Herään tosi hyvään oloon ja helpotuksen tunteeseen.

 

Villinainen on naisen vaistonvaraisen olemuksen arkkityyppi, joka on luonnollinen osa terveen naisen psyykettä. Se on sielumme vartija – ilman häntä menetämme muotomme. Se kutsuu meitä elämään oman sisimpämme mukaista elämää ja ilmaisemaan itseämme täydesti ja vapaasti. Clarissa Pinkola Estès sanoo kirjassaan Naiset, jotka kulkevat susien kanssa, että villinainen on naisen perusolemus, naisen sielu. Se on yhteys intuitioon, sisäiseen voimaan, luonnollisen elämään ja alkulähteen energiaan. Toki myös miehet voivat löytää, ja monet ovat löytäneetkin, yhteyden tähän feminiiniseen alkuvoimaan.

 

Jokainen meistä saa villinaiselta hehkuvan solun, joka sisältää kaikki vaistot ja kaiken tiedon, jota tarvitsemme elämässämme. Villinainen on meissä oleva tietäjä, näkijä, innoittaja, luoja, keksijä ja kuuntelija, joka kannustaa elämään täydesti niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Se on syvällä sisimmässämme oleva psyyken mytologinen ääni, joka puhuu kuin runoilija tai oraakkeli.

 

 

Kun näemme jotain kaunista, kuulemme musiikkia, joka saa sielumme tanssimaan, kirjoitamme, maalaamme, kuuntelemme satuja, runoja, tarinoita – kaikki se, mikä saa meidät muistamaan, missä todellinen kotimme on – siellä villinainen on. Kun kuuntelemme intuitiota ja unia, kuuntelemme villin sielun ikiaikaista ohjausta. Se ohjaa meidät luottamaan sisäiseen tietoomme, kunnioittamaan sitä ja kulkemaan sen ohjauksessa rohkeasti, itseämme arvostaen silloinkin, kun maailman silmissä olemme outoja. Clarissa Pinkola Estès toteaa, ettei kiltti tyttö voi olla susinainen, joksi voi tulla vain, kun uskaltaa olla outo ja heittää harteiltaan sovinnaisuuden kinkkanan puvun.

 

 

Villinainen kukoistaa syvyydessämme ja ilmoittaa itsestään kehonviestien, unien ja intuition avulla. Sillä ei ole yhtä hahmoa tai nimeä, koska se on niin laaja. Se voi olla Susinainen eli La Loba, Luunainen, Hämähäkkinainen, Hekate, Hän joka tietää eli La Que Sabe, joitakin mainitakseni. Minussa hän elää erityisesti La Loban ja La Que Saben hahmoissa. Jo pikkutyttönä tunsin syvää yhteyttä susiin ja koiriin ja kuvittelin isona eläväni susilaumassa.

 

La Que Sabe on meissä se, joka tietää meistä kaiken. Kun olen eksyksissä, hämmentynyt, epätietoinen, kysyn häneltä neuvoa kirjoittamalla. Tarina kertoo, että La Que Sabe tietää naisista kaiken, koska hän loi naiset jumalallisen jalkansa kantapään rypystä. Tästä syystä naiset ovat viisaita – ovathan he peräisin jalkapohjan ihosta, joka tuntee kaiken. Kun olemme yhteydessä häneen, joka tietää, toimimme syvimmän luontomme mukaisesti ja olemme yhteydessä kollektiiviseen tietoon ja laajempaan tietoisuuteen.

 

Clarissa P-E, joka on tutkinut paljon susia, vertaa tervettä sutta terveeseen naiseen. Molemmilla on voimakkaat vaistot, leikkisä olemus, korostunut kyky omistautua, tiedonhalu, sitkeys, voima, valtava rohkeus, uskollisuus. Jos siihen menettää yhteyden, on puolikuollut, puoliksi tuhoutunut. Masennusta, uupumusta ja elämänhaluttomuutta on hyvä tutkia tästä näkökulmasta, jolloin voi oivaltaa oireiden olevankin tienviittoja tosiminään. Jos olet väsynyt, eloton tai elämänhaluton, etsi käsiisi 2 miljoonaa vuotta vanha nainen, La Loba, hän laulaa luomishymnin luillesi ja saa veresi virtaamaan ja sielusi laulamaan.

 

Villinaisen seurassa luovuus puhkeaa kukkaan. Se asuu alisessa, raossa maailmojen välissä, paikassa, jossa ilmestykset, ihmeet, mielikuvat, inspiraatio ja kaikki parantuminen ilmenee. Sinne pääsee unien ja syvällisen luovan toiminnan avulla. Kun me kirjoitamme, maalaamme, tanssimme, rummutamme aidosti, syvyydestämme käsin ilman suorittamisen ja johonkin pyrkimisen taakkaa, olemme yhteydessä tähän alkuvoimaamme. Clarissan sanoin, se on sanoin kuvaamaton voima, hehku, joka on tarkoitettu saamaan meidät lopettamaan hännässämme olevan sonnan tutkimisen ja lentämään välillä tähtien kanssa.

Anne

 

Minulle on alkanut kasvaa turkki

oranssia karvaa ja mustia viiruja.

Olen tanssinut

oranssissa sylissä,

tuntenut vahvat tassut ympärilläni

rauhoittavina ja voimaa antavina.

Suojana urbaanin viidakon vaaroilta.

 

Nyt minulle on alkanut kasvaa sellainen turkki.

 

Turkki täynnä alkukantaista saalistajan voimaa,

vaanijan vainua

luonnollista ja aikaansaavaa aggressiota.

Tiikeri on kuin tuulen henki,

lohikäärmeen tulta syöksevä suu,

vieraiden maiden kuningatar.

Kissojen kissa.

 

Hetken minulla oli,

hetken minä olin

tiikeri.

 

Spiraalin kierteet raapivat kylkiäni kun kierto jatkuu.

Turkkini muuttuu,

korvien päihin kasvaa tupsut

kylkiin painuu mustat merkit.

Vaellan ääneti kotimetsien suureen hiljaisuuteen

läpi ajan ja paikan ja päivätiedon,

piilotettuihin totuuksiin pelkojen takana.

 

Juuri nyt villinaiseni puku on ilves.

Jokaisessa pilkussa salaisuus,

korvatupsuissa herkkä intuitio,

salaperäisessä hymyssä ikiaikainen tieto.

Kirkas katse tuntee pimeän kulkijat.

toiminta kuuntelee vaistoja.

 

Nahan alla värinä

– pysähdyn tähän hetkeksi.

 

 

Kirsi

Advertisement

Häpeän ytimessä on Maagikon voima

 

Unessani olen tallissa, avaan pimeän rehuhuoneen oven ja tömistelen jalkojani, jotta hiiret häipyisivät. Sieltä pujahtaa jokin ulos. Tiedän, että se on rotta, vaikka onkin valkoinen. Kuljen sen perässä tallin käytävää.

Makaan sängyssä tallin oviaukossa, vieressäni seisoo nainen, juttelemme. “Tömistele jalkojasi, jos rotta tulee.“ Nainen on kauhuissaan. Tiedän, että hän pelkää ja inhoaa rottia eikä pysty auttamaan minua. Tunnen, että rotta lähestyy, se hyppää sänkyyn ja asettuu makaamaan kaulalleni. Toisaalta haluaisin hätistää sen pois, toisaalta se tuntuu pehmeältä ja lämpimältä, aivan Ilonalta.

Rotta taitaa olla ainoa eläin, jota olen unissani pelännyt. Se on lapsuudesta asti symboloinut pelkoa ja häpeää. Unityöskentelyn myötä rotta on muuttunut uhkaavasta ja inhottavasta hahmosta pehmeäksi marsumaiseksi olennoksi. Siksi ihmettelinkin ensin, kun se jälleen ilmestyi uneeni näin ristiriitaisia tunteita herättävänä. Oivalsin, että jälleen on matkalle lähdön aika, on ymmärrettävä itseä syvemmin ja kohdattava se häpeä, mikä vielä lymyää varjoissa.

Ihanaa oli päästä kohtaamaan unirotta toisen ohjauksessa. Aloitamme uniohjaajayhdistyksen hallituksen kokoukset omalla unisessiolla, jonka tällä kertaa ohjasi Satu Heinonen. Hän ohjasi aluksi mielikuvamatkan, jossa laskeuduimme jäävuoren huipulta valtameren pohjaan kohtaamaan unieläimemme. Ensin luokseni tuli susi, joka katsoi minua tiukan rakastavasti. Sitten siihen ilmestyi nelijalkainen tyttäreni Ilona ja uneni rotta. Susi vinkkasi silmäänsä, hymyili vinosti ja poistui paikalta. Nousin pinnalle Ilona ja rotta rintaani vasten painautuneina.

Mielikuvamatkan jälkeen saimme valita lattialta kotkan sulan ja ottaa sen mukaan tuomaan liiketyöskentelyyn kotkaperspektiivin. Tanssin elämän saatossa rähjääntyneen sulkani kanssa. Sulka oli sekä kotka että rotta ja välillä sylissäni oli, myös ihan konkreettisesti, Ilonakin. Unitanssi oli voimallinen ja avaava. Kokemusta on vaikea pukea sanoiksi, mutta se jätti pysyvän jäljen sieluuni. Häpeä ja pelko sulautuivat voimaksi.

Kirjoitimme vielä kokemuksesta, minulla se kiteytyi lauseeksi: Häpeän ytimessä on Maagikon voima. Maagikon arkkityyppi edustaa minulle yhteyttä henkiseen voimaan, laajempaan tietoisuuteen ja syvimpään itsessä.

Maagikoilla ja shamaaneilla on usein vaikea fyysinen vamma tai sairaus tai kipeä trauma, joka ikään kuin pakottaa syvään itsetutkiskeluun ja oman voiman etsimiseen. “Vamma“ täytyy tunnistaa ja hyväksyä, jotta ei katkeroidu ja jää itseinhon valtaan. Häpeä sitoo energiaa, haalistaa elämän värit ja estää ilmaisemasta itseä sellaisena kuin se on. Häpeää ei pääse karkuun torjumalla ja kieltämällä. Ainoa mahdollisuus on sen  rehellinen katsominen ja hyväksyminen. Anteeksianto itselle ja niille, jotka häpeää ovat aiheuttaneet. Entäpä jos häpeän katkeran kalkin juotuaan löytää ihmeitä tekevä Graalin maljan, jonka pohjalta heijastuu syvin itse?

Anne

Narrin kutsu

Narrin kutsu

Näin lyhyen, mutta merkityksellisen tuntuisen unen, jossa joku, ehkä minä itse, heittää valkoisen karvanopan näyttämään tietä. Kuulen vaativan äänen, joka käskee astumaan uuteen aikaan. Heti herätessä tiedän, että tämä uni on tärkeä.

Meditoin ja kirjoitin unesta tietoisuudenvirtaa. Hän joka tietää minussa kehotti seuraamaan noppaa, elämään hetkessä. “Anna “sattumalle “ eli elämälle mahdollisuus, kuuntele intuitiota, ota riskejä. Älä suunnittele niin paljon, ole spontaani ja rohkea. Elämässäsi on tällä hetkellä liikaa järjen äänen kuuntelua, se vie sinut harhaan. Muista elämän sietämätön keveys sekä luova, vallaton hulluus.“

Uni kutsui minua vahvistamaan itselleni kovin tärkeää Narrin arkkityyppiä, johon suhde on viime aikoina haurastunut. Narri edustaa elämäniloa, leikkisyyttä ja rohkeutta ajatella ja elää persoonallisesti. Narri oli keskiajalla kuninkaan merkittävä neuvonantaja, jolla oli oikeus sanoa asioita, joista joku toinen olisi hirtetty. Sen päätehtävä ei ole olla vain hauska, vaan olla läsnä, hyväksyä elämä ja antaa ihmisten olla sitä, mitä ovat. Vahva yhteys Narriin tuo huolettomuuden ja lopettaa tiukkapipoisen yrityksen muuttaa maailmaa ja toisia ihmisiä. Narri osaa nauttia elämästä ja näkee elämään sisältyvän komiikan lempeällä tavalla. Yhteys Narriin säästää ikävystymiseltä ja tylsyydeltä.

Narri on meissä oleva vitaalisuus ja elävyys, aistillisuus, kyky leikkiä ja nauttia. Se on myös moraaliton, anarkistinen, epäkunnioittavan energinen puoli, joka venyttää rajoja ja kategorioita. Narri viihtyy kaikenlaisten ihmisten seurassa ja muut viihtyvät Narrin seurassa, koska hänen läheisyydessään on helppo hengittää ja saa olla oma itsensä.
Kirjoittaessani unesta oivalsin, miten heikossa hapessa Narri minussa on viime aikoina ollut. Mihin on kadonnut leikkisyys, hölmöt, hauskat spontaanit teot, heittäytyminen hetken vietäväksi? Koska olen viimeksi leikkinyt turistia, hypännyt bussiin ja ajanut jäätelölle Porvooseen, viettänyt päivän siellä, minne autoni on minut vienyt? Milloin olen hullutellut vailla järjen hiventä, löytänyt epäsovinnaisia ratkaisuja ongelmiin?

Siunattu uni, joka muistutti tästä oman itseni tärkeän puolen laiminlyömisestä! Uni tuntee meidät ja näkee sen, minkä päivätietoisuus sivuuttaa. Minulla ei ole varaa sivuuttaa uniani, onko sinulla?

Anne

Ehkä keskeneräisyys on paras neuvonantaja.

 

Saimme viestin kollegaltamme. Hän oli lukenut kirjamme ja inspiroitunut tietoisuuskirjoittamaan. Olemme kiitollisia kokemuksen jakamisesta ja siitä, että saimme luvan jakaa tämän hienon tekstin, joka kumpusi syvältä hänen hiljaisuudestaan:

 

”Entä jos sittenkin olen pelkkä ajelehtija ajatusteni valtameressä,
Öinen purjehtija vailla tähtikompassia,
Merkityksetön pohjavirtaus valtameren uumenissa.

Entä jos olenkin tyhjyyteen hajonnut rukous,
Kirous jota ei saanut langettaa,
Tai uni josta näkijä ei saa kiinni kuin ohuen aavistuksen.

Kantaako unennäkijän aavistus?

Voiko aavistus kasvaa tiedoksi?

Voiko se mikä kerran oli ylevä päämäärä olla ansa, este, hidaste?
Väärä neuvonantaja?

Olen väsynyt kysymään.
Olenko ikuinen kysymys?
Etsijä.
Yksinäinen hengitys yössä.

Hengitän hiljaa näiden sanojeni sisällä ja välissä.

Ehkä kaikki tärkeä on nyt näissä yksinäisissä kysymyksissä,
Näissä tunteissa jotka virtaavat sisälläni.
Tässä keskeneräisyydessä.

Ehkä tämä keskeneräisyys on juuri nyt paras neuvonantajani.

Hymyilen.
Hymyilemme.

Minä ja keskeneräisyys tässä sateisessa kynttilänvalon pehmentämässä aamussa.”

-Kirsi Eskelinen

Kohtaamisia

Suomen Uniohjaajat ry piti viikko sitten Omaunipäivän, jossa me uniohjaajat ja muut unista kiinnostuneet kohtasimme ihmisyyden yhteisen aineksen, ikiluovien ja -viisaiden unien äärellä. Pohdimme, mitä unet meille itse kullekin merkitsevät, ja kohtasimme toisemme näiden merkitysten kautta. Jaoimme kokemusta ääneti. Hiljaisuudessa toteutettu, vaikuttava Kohtaamisia-harjoitus kiteytyi itselleni runoksi:

 

Mitä kuulin?

 

Kuulin syvyyttä,

elämän tuoksua, makuja ja värejä,

rakkautta ja kipua kuulin.

Kuulin kaikkea sitä, mitä elämä on.

 

Näiden ihmisten iho on ohut

ja heti sen takana

elämän mysteeri,

vesi ja veri

pauhaavina, suvantoina,

merinä joihin maailmankaikkeuden

joet laskevat.

 

Arki ja ikuisuus

läsnä yhtä aikaa

yhtenä kuvana ja

iäti jatkuvana tarinana.

Elämän elokuvateatterin pysähtymätön raina.

 

Ilman unien viisautta,

ilman syvyyden kosketusta

olen vain maailman kiireen

tahtiin kumiseva rumpu,

juokseva kuori,

pimenevä taivas ilman tähtiä.

 

Kun aamulla muistan uneni,

tiedän että olen elossa

ja että minulla vielä on

tarkoitus tässä maailmassa.

Hiljentyä edes tämän unen verran,

ja sen houkuttelemana vielä

piirun lisää

itseni ja elämän äärelle.

Että elämästäni tulisi totta.

Että minä olisin totta.

Että uskaltaisin.

Että olisin.

Totta.

 

-Kirsi

 

 

 

Vaaditaan radikaaleja tekoja

Näin vahvan ja pelottavan unen. Heräsin siihen kauhusta jäykkänä, keskellä yötä.

Kuljetin unta mukanani monta päivää. Kirjoitin siitä tietoisuudenvirtaa. Assosioin sitä. Puhuin siitä. Kiertelin ja kaartelin, lähestyin sitä monesta kulmasta. Jotain aukesikin ja sain ymmärryksen nurkasta kiinni, mutta jotenkin uni ei kuitenkaan suostunut kunnolla avautumaan, vaikka ei se toisaalta jättänyt rauhaankaan.

Tartuin painajaiseeni vielä kerran unitietoisuuskirjoittajien ryhmässämme. Ohjasimme assosiointiharjoituksen ja tein sen itsekin. Assosiaatiot avasivat sillä kertaa uuden oven ja sitten kynä jo pyrkikin runon suuntaan. Annoin kynän kulkea sinne ja tällainen siitä runosta tuli:

 

On toisistaan erottumaton massa

verettömiä virkapukuisia valkotakkeja,

jotka kuvittelevat pystyvänsä parantamaan sairaita

vajavaisin työvälinein.

 

He eivät osu suoneen,

pääse ihon alle.

Heillä on vain tylsät työkalut

ja harjaantumattomat kädet.

 

Vain yksi uskaltaa poiketa joukosta

tunnustaa väriä.

Hänellä on oma ase

oma tahto,

julkeutta astua rivistä

ja pelata venäläistä rulettia

ladatulla aseella.

 

Hän uskaltaa teollaan sanoa

ettei keisarilla ole vaatteita

laisinkaan,

ja ottaa hengiltä

hengettömyytensä.

 

Se vaatii radikaaleja tekoja.

 

-Kirsi

 

 

 

 

Heikkouden ylistys

Unessa hevoseni jalat pettävät. Yritämme kaikin voimin saada sitä jaloilleen, mutta herään tietoon, ettei se enää nouse. Kirjoittaessani unesta oivallan, että se, mikä minussa ei suostu enää nousemaan, on vääränlainen vahvuus. Syntymästäni kerrotaan tarinaa, jonka mukaan kätilö sanoi, että tämän voisi jo nostaa suoraan pihalle, on niin vahva ja valmis tyttö. Olen ollut reipas tyttö, joka jaksaa kantaa maailman murheet harteillaan. Kesti kauan ennen kuin oivalsin, ettei ihmistä voi pelastaa itseltään. Sen voi tehdä vain ihminen itse. Se minussa, joka tietää, sanoo unen kautta: Nyt riittää! Tämä voima ei enää nouse jaloilleen.

Vääränlainen vahvuus piilottaa alleen herkkyyden, hiljaisuuden, haavoittuneisuuden. Mikä niissä on vaarallista, kiellettyä? Jäljet johtivat pelkoon, etten kelpaa, jos en aina ole se, joka auttaa, on myötätuntoinen, vahva, löytää ratkaisut. Kirjoittaessani tunsin, mikä voima kätkeytyy rohkeuteen olla heikko. Miten helpottavaa ajatella ja sanoa, että en minä tiedä, en minä osaa, en minä aina jaksa. Joskus olen ymmälläni, avuton, väsynyt ja haluan vain vetäytyä luolani yksinäisyyteen nuolemaan haavani.

Miksi ylipäätänsä pitäisi olla tietynlainen? Positiivinen, sosiaalinen, henkinen? Hyviä asioita sinänsä, mutta jos ne tarkoittavat inhimillisyyden ja aidon ihmisyyden kieltämistä, tulee niistä todellisen hyvyyden irvikuvia – ihminen, joka kieltää varjonsa. Entä jos riittäisikin se, että vain on se, mikä milloinkin aidosti on? Keskeneräinen ihminen kaltaistensa joukossa. Välillä heikko, välillä vahva

– Anne