VALAISTUMISESTA

Huh, jo kirjoittaessani otsikon tulee hikinen olo. Ahdistaa. Tunne, että taas pitää suorittaa jotain, olla jotain muuta kuin on, pyrkiä kohti parempaa, eheämpää, viisaampaa. Mieleen nousee kuva valkoisiin pukeutuneesta, autuaallisen näköisestä, täydellisen tyynestä hahmosta, jota maailman murheet eivät enää kosketa. Ei tunnu kutsuvalta. Elämä on muutosta, pysähtyessään siitä tulee sameaa ja haisevaa kuin seisova vesi. Jos on valmis ja perillä, voi mennä arkkuun.

 

Sanaa käytetään paljon ja usein ihailevaan, hieman ylöspäin katsovaan tapaan. Miksi me ihmiset tarvitaan tällaista termiä ja ilmiötä kuin valaistuminen? Miksi siitä puhutaan, mihin sitä tarvitaan? Minun mielessäni sanaan sisältyy erillisyys ja halu olla parempi kuin toiset. Siitä tulee aika ikävä olo. Henkisyyden pitäisi kaiketi olla suvaitsevaa, laajasti ihmistä ja elämää ymmärtävää suhtautumista, johon ei kilpailu paremmuudesta kuulu.

 

Koska maailmalta kyseleminen ei johda omaan totuuteeni, suljen silmäni ja alan hengittää itseäni yhteyteen. Kysyn Häneltä, joka tietää ja kirjoitan tietoisuudenvirtaa.

 

Vain yksi on tärkeää – yhteys tosiminään ja laajentuneeseen tietoisuuteen. Yhteyttä elämään vailla illuusioiden suttuista seittiä. Se on sitä, että olet aito ja rehellinen, oma itsesi. Et teeskentele tai esitä kypsempää kuin olet. Jos yrität olla jotain muuta kuin olet, putoat varjojesi viidakkoon. Olla oma itsensä sellaisena kuin on, tässä hetkessä, sitä voisi kutsua valaistumiseksi, jos sitä sanaa haluaa käyttää.

 

Tärkeää on yhteys universaaliin rakkauteen ja tyyneyteen, joka kasvaa sisälläsi, kun hiljennyt. Riippumatta siitä, minkä kaaoksen keskellä olet ja miten kaukana olet täydellisyydestä. Se on sinussa olevaa rakkaudellista valoa, johon mahtuvat kaikki pimeydet. Se ei vaadi sinua pyrkimään mihinkään tai tulemaan miksikään. Juuri nyt, juuri tässä hetkessä, juuri näin keskeneräisenä olet yhteydessä, olet täydellinen sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitse muuttua miksikään. Yhteys ravitsee, rauhoittaa, rentouttaa. Jännitykset laukeavat. Elämä on hyvää näin. Sinä olet hyvä näin.

 

Ja kun putoat pois yhteydestä, sekin on hyvää. Elämää, joka kasvaa, supistuu, muuttuu, nousee ylös ja laskeutuu alas. On ristiriitaista. Pitää sisällään kaiken: kivun, vaillinaisuuden, täydellisyyden, epätäydellisyyden, hyvyyden ja pahuuden. Kaikki on hyvää sellaisena kuin on. Suurenmoista, monenlaista elämää koko kirjossaan.

 

Anna sen, mitä syvimmässäsi olet, ilmentyä. Tulla todeksi. Se on elämäsi taideteos, kaikkine särmineen ja rosoineen. Valaistumista? Ainakin aitoa. Elävää. Totta.

 

Anne

Advertisement

Narrin kutsu

Narrin kutsu

Näin lyhyen, mutta merkityksellisen tuntuisen unen, jossa joku, ehkä minä itse, heittää valkoisen karvanopan näyttämään tietä. Kuulen vaativan äänen, joka käskee astumaan uuteen aikaan. Heti herätessä tiedän, että tämä uni on tärkeä.

Meditoin ja kirjoitin unesta tietoisuudenvirtaa. Hän joka tietää minussa kehotti seuraamaan noppaa, elämään hetkessä. “Anna “sattumalle “ eli elämälle mahdollisuus, kuuntele intuitiota, ota riskejä. Älä suunnittele niin paljon, ole spontaani ja rohkea. Elämässäsi on tällä hetkellä liikaa järjen äänen kuuntelua, se vie sinut harhaan. Muista elämän sietämätön keveys sekä luova, vallaton hulluus.“

Uni kutsui minua vahvistamaan itselleni kovin tärkeää Narrin arkkityyppiä, johon suhde on viime aikoina haurastunut. Narri edustaa elämäniloa, leikkisyyttä ja rohkeutta ajatella ja elää persoonallisesti. Narri oli keskiajalla kuninkaan merkittävä neuvonantaja, jolla oli oikeus sanoa asioita, joista joku toinen olisi hirtetty. Sen päätehtävä ei ole olla vain hauska, vaan olla läsnä, hyväksyä elämä ja antaa ihmisten olla sitä, mitä ovat. Vahva yhteys Narriin tuo huolettomuuden ja lopettaa tiukkapipoisen yrityksen muuttaa maailmaa ja toisia ihmisiä. Narri osaa nauttia elämästä ja näkee elämään sisältyvän komiikan lempeällä tavalla. Yhteys Narriin säästää ikävystymiseltä ja tylsyydeltä.

Narri on meissä oleva vitaalisuus ja elävyys, aistillisuus, kyky leikkiä ja nauttia. Se on myös moraaliton, anarkistinen, epäkunnioittavan energinen puoli, joka venyttää rajoja ja kategorioita. Narri viihtyy kaikenlaisten ihmisten seurassa ja muut viihtyvät Narrin seurassa, koska hänen läheisyydessään on helppo hengittää ja saa olla oma itsensä.
Kirjoittaessani unesta oivalsin, miten heikossa hapessa Narri minussa on viime aikoina ollut. Mihin on kadonnut leikkisyys, hölmöt, hauskat spontaanit teot, heittäytyminen hetken vietäväksi? Koska olen viimeksi leikkinyt turistia, hypännyt bussiin ja ajanut jäätelölle Porvooseen, viettänyt päivän siellä, minne autoni on minut vienyt? Milloin olen hullutellut vailla järjen hiventä, löytänyt epäsovinnaisia ratkaisuja ongelmiin?

Siunattu uni, joka muistutti tästä oman itseni tärkeän puolen laiminlyömisestä! Uni tuntee meidät ja näkee sen, minkä päivätietoisuus sivuuttaa. Minulla ei ole varaa sivuuttaa uniani, onko sinulla?

Anne

Heikkouden ylistys

Unessa hevoseni jalat pettävät. Yritämme kaikin voimin saada sitä jaloilleen, mutta herään tietoon, ettei se enää nouse. Kirjoittaessani unesta oivallan, että se, mikä minussa ei suostu enää nousemaan, on vääränlainen vahvuus. Syntymästäni kerrotaan tarinaa, jonka mukaan kätilö sanoi, että tämän voisi jo nostaa suoraan pihalle, on niin vahva ja valmis tyttö. Olen ollut reipas tyttö, joka jaksaa kantaa maailman murheet harteillaan. Kesti kauan ennen kuin oivalsin, ettei ihmistä voi pelastaa itseltään. Sen voi tehdä vain ihminen itse. Se minussa, joka tietää, sanoo unen kautta: Nyt riittää! Tämä voima ei enää nouse jaloilleen.

Vääränlainen vahvuus piilottaa alleen herkkyyden, hiljaisuuden, haavoittuneisuuden. Mikä niissä on vaarallista, kiellettyä? Jäljet johtivat pelkoon, etten kelpaa, jos en aina ole se, joka auttaa, on myötätuntoinen, vahva, löytää ratkaisut. Kirjoittaessani tunsin, mikä voima kätkeytyy rohkeuteen olla heikko. Miten helpottavaa ajatella ja sanoa, että en minä tiedä, en minä osaa, en minä aina jaksa. Joskus olen ymmälläni, avuton, väsynyt ja haluan vain vetäytyä luolani yksinäisyyteen nuolemaan haavani.

Miksi ylipäätänsä pitäisi olla tietynlainen? Positiivinen, sosiaalinen, henkinen? Hyviä asioita sinänsä, mutta jos ne tarkoittavat inhimillisyyden ja aidon ihmisyyden kieltämistä, tulee niistä todellisen hyvyyden irvikuvia – ihminen, joka kieltää varjonsa. Entä jos riittäisikin se, että vain on se, mikä milloinkin aidosti on? Keskeneräinen ihminen kaltaistensa joukossa. Välillä heikko, välillä vahva

– Anne