Vaaditaan radikaaleja tekoja

Näin vahvan ja pelottavan unen. Heräsin siihen kauhusta jäykkänä, keskellä yötä.

Kuljetin unta mukanani monta päivää. Kirjoitin siitä tietoisuudenvirtaa. Assosioin sitä. Puhuin siitä. Kiertelin ja kaartelin, lähestyin sitä monesta kulmasta. Jotain aukesikin ja sain ymmärryksen nurkasta kiinni, mutta jotenkin uni ei kuitenkaan suostunut kunnolla avautumaan, vaikka ei se toisaalta jättänyt rauhaankaan.

Tartuin painajaiseeni vielä kerran unitietoisuuskirjoittajien ryhmässämme. Ohjasimme assosiointiharjoituksen ja tein sen itsekin. Assosiaatiot avasivat sillä kertaa uuden oven ja sitten kynä jo pyrkikin runon suuntaan. Annoin kynän kulkea sinne ja tällainen siitä runosta tuli:

 

On toisistaan erottumaton massa

verettömiä virkapukuisia valkotakkeja,

jotka kuvittelevat pystyvänsä parantamaan sairaita

vajavaisin työvälinein.

 

He eivät osu suoneen,

pääse ihon alle.

Heillä on vain tylsät työkalut

ja harjaantumattomat kädet.

 

Vain yksi uskaltaa poiketa joukosta

tunnustaa väriä.

Hänellä on oma ase

oma tahto,

julkeutta astua rivistä

ja pelata venäläistä rulettia

ladatulla aseella.

 

Hän uskaltaa teollaan sanoa

ettei keisarilla ole vaatteita

laisinkaan,

ja ottaa hengiltä

hengettömyytensä.

 

Se vaatii radikaaleja tekoja.

 

-Kirsi

 

 

 

 

Advertisement

Hätävalheen roiskeita

 

Seuraava runo on syntynyt unimatrixin jälkeen. Istuin osana ryhmää. Kuulin monta unta ja monta näkökulmaa niihin. Kukin meistä eläytyi uniin, niin toisten kuin omiinsa. Unet alkoivat elää mielessäni, sitten muuttua: niiden rajat liukenivat, niistä tuli yhteisiä ja ne alkoivat kasvaa kiinni toisiinsa. Niistä alkoi kutoutua yhteinen tarina. Jokaisen mielessä omanlainen.

 

Olen kuin täyteen itsensä ahminut käärme.

Aina suu ammollaan,

ottamassa vastaan

uutta,

minulle tarjottua,

minulta vaativaa.

Mahdollisuuksiksi pukeutuneet maailman odotukset,

väsymättä ponnahtelemassa esiin ja

tarttumassa minua tukasta, hihasta, takinliepeestä.

 

Hiljaisuuden kutsu

silmänräpäyksessä hukkunut

suonsilmän hetteeseen,

pohjattomaan lampeen.

 

Kuka siellä on vastaanottamassa,

jos annan vaunujen syöksyä

tummaan veteen?

Jos en nyt kysy, kuule,

kuuntele,

koittaako joskus parempi aika

-aika jolloin

valepukuiset vampyyrit

olisivat hiljenneet ja

rohkeuteni pukeutunut

voimalaitoksen generaattoriksi.

Koittaako?

 

Älä valehtele itsellesi.

Valkoisen paitasi rinnuksilla

ei toivoisi näkevänsä

hätävalheen roiskeita.

 

-Kirsi