Unessa hevoseni jalat pettävät. Yritämme kaikin voimin saada sitä jaloilleen, mutta herään tietoon, ettei se enää nouse. Kirjoittaessani unesta oivallan, että se, mikä minussa ei suostu enää nousemaan, on vääränlainen vahvuus. Syntymästäni kerrotaan tarinaa, jonka mukaan kätilö sanoi, että tämän voisi jo nostaa suoraan pihalle, on niin vahva ja valmis tyttö. Olen ollut reipas tyttö, joka jaksaa kantaa maailman murheet harteillaan. Kesti kauan ennen kuin oivalsin, ettei ihmistä voi pelastaa itseltään. Sen voi tehdä vain ihminen itse. Se minussa, joka tietää, sanoo unen kautta: Nyt riittää! Tämä voima ei enää nouse jaloilleen.
Vääränlainen vahvuus piilottaa alleen herkkyyden, hiljaisuuden, haavoittuneisuuden. Mikä niissä on vaarallista, kiellettyä? Jäljet johtivat pelkoon, etten kelpaa, jos en aina ole se, joka auttaa, on myötätuntoinen, vahva, löytää ratkaisut. Kirjoittaessani tunsin, mikä voima kätkeytyy rohkeuteen olla heikko. Miten helpottavaa ajatella ja sanoa, että en minä tiedä, en minä osaa, en minä aina jaksa. Joskus olen ymmälläni, avuton, väsynyt ja haluan vain vetäytyä luolani yksinäisyyteen nuolemaan haavani.
Miksi ylipäätänsä pitäisi olla tietynlainen? Positiivinen, sosiaalinen, henkinen? Hyviä asioita sinänsä, mutta jos ne tarkoittavat inhimillisyyden ja aidon ihmisyyden kieltämistä, tulee niistä todellisen hyvyyden irvikuvia – ihminen, joka kieltää varjonsa. Entä jos riittäisikin se, että vain on se, mikä milloinkin aidosti on? Keskeneräinen ihminen kaltaistensa joukossa. Välillä heikko, välillä vahva
– Anne
Dream & Soul Art® 